The Mind – ajanlaskun uusi alku

Oletko jo kuullut pienestä ja mystisestä The Mind -pelistä? Pelistä, jossa pärjätäkseen pelaajat “lukevat toistensa ajatuksia”.

Lähes kulttiasemaan itsensä hypettänyt yksinkertainen korttipeli sisältää enemmän metapeliä kuin itse pelimekaniikkoja.

The Mind koostuu numeroiduista korteista yhdestä sataan ja muutamasta erikoiskortista, joita käytetään lähinnä kierrosten ja elämien laskemiseen. Halutessaan pelata voi siis käytännössä millä tahansa tarpeeksi pitkälle numeroidulla pakalla, kuten 6 Nimmt!:illä, ja hoitaa tarvittava kirjanpito vaikka ruutupaperilla.

The Mind on yhteistyöpeli, jossa pelaajille jaetaan kierrosluvun verran kortteja, jotka pitäisi lyödä pöytään yksi kerrallaan nousevassa numerojärjestyksessä. Juju on, että pelaajat näkevät vain omat käsikorttinsa, eikä kommunikointi ole sallittua. Korttien oikea rytmi pitäisi löytää vain katseilla ja synkronoimalla pelaajien aivoitukset samalle aaltopituudelle.

Jos pelaajat läpäisevät tason, he pääsevät seuraavalle, jolloin jokaiselle pelaajalle jaetaan yksi kortti aiempaa enemmän. Pelaajamäärästä riippuen tavoitteena on läpäistä kaikkiaan 8–12 tasoa putkeen ilman, että virheisiin kuluvat elämät ehtyvät matkalla.

Pelin ohjekirja viljelee viittauksia yhteiseen joukkomieleen ja pelaajien symbioosiin. Oikeasti pelissä on kyse jostain aivan muusta. Jos et halua tietää mistä, älä lue pidemmälle.

Kuva Nürnberger-Spielkarten-Verlagilta.

The Mindin keskeinen mekaniikka, joka pelaajien tulisi hoksata pärjätäkseen, mainitaan tosin jo ohjekirjan lopussa, joten varsinaisesta spoilerista ei ole kyse.

Kaikki hulabaloo syrjään ja The Mind on peli ajasta ja ajan kulumisesta. Ei mistään muusta.

Jos 1–100 numeroinnin jakaa aikajanalle, numero 44 tulee tietyssä kohtaa, joten pelaajat tietävät suurin piirtein, että aikaa tulee kulua jonkin verran, mutta ei liikaa, että numeron 44 uskaltaa avata pöytään.

Käytännössä peli ratkeaa Hanabin (2010) – omana aikanaan yhtä lailla mullistavalta tuntuneen yhteistyöpuzzlen – tavoin peliryhmän itse tekemiin kikkoihin. The Mindissa tuo kikka on aika. Jos pelin haluaa rikkoa ihan tyystin, peliryhmä voi teoriassa vain laskea päässään yhdestä sataan ja lyödä kyseisen numerokortin pöytään, kun sattuu osumaan oman käden kortteihin. Tämä tietysti vaatii, että kaikki laskevat yhtä nopeasti.

Käytännössä laskeminen on tylsää ja pelaaminen hauskaa, joten unohtakaa äskeinen ja nauttikaa vastoinkäymisistä ja peräkkäisten korttien onnistuneesta avaamisesta.

Nyt… ei vielä… no nyt

Kokeilimme peliä Koko perhe pelaa -blogin Mirvan kanssa kolmen pelaajan ryhmässä. Pelasimme yhden harjoituskäden, jonka jälkeen kaksi oikeaa peliä. Ensimmäinen yritys taisi tyssätä neljänteen erään, mutta toisella olimme jo aikakäsityksessä kiinni, vaikka emme olleet varsinaisesti puhuneet asiasta mitään. Pääsimme aina kahdeksannelle tasolle asti, vain kahden päähän tavoitteesta.

Yhden onnistuneen pelikerran jälkeen peli tuntuu olevan koettu läpikotaisin. Pelikertaan mahtui useampi monen kortin taso, joten teoriassa yksi pelikerta sisälsi useita toistokertoja samasta pelistä. Näimme epäonnistuneet avaukset, onnekkaat väistöt ja urheiluhuumaa nostattaneet sarjat. Mutta pelasimmeko silti lauta-/korttipeliä vai heittelimmekö vain kortteja pöytään, kuten lapsuuden “musta vai punainen kortti”-arvauksissa?

Koko perhe pelaa -blogin Mirva, mitä pidit pelistä?

– Peli jätti kovin tyhjän fiiliksen. Pari hyvää hetkeä oli, kun peräkkäiset numerot menivät nätisti järjestykseen, mutta käytännössä kolmen-neljän kierroksen jälkeen aloin toivoa pelin loppua. Kokeilin peliä myös pariin kertaan ykkös- ja kakkosluokkalaisten lasten kanssa: hekään eivät intoutuneet ajatustenluvusta, ja kokeilupelit muodostuivat kovin epäonnistumiskeskeiseksi, vaikka yllättävän pitkälle päästiinkin. Toisaalta tämä on peli, jota muuten pelejä pelaamattomatkin ehkä suostuisivat pelaamaan, niin epäpelimäinen kokemus tämä oli. Sellaisessa porukassa saattaisin ehdottaa tätä jopa itse.

Peli oli tosiaan ihan kiva, mutta tasokampanjana aivan liian pitkä olemattomaan sisältöönsä nähden. Peli turruttaa samaan tapaan kuin vartiksi suunniteltu, mutta tuntiin venyvä tikkipeli. Äänekkäälle lapsiperheelle The Mind voisi olla ovela temppu. “Tässä teille helppo peli, jossa olette nyt aivan hiljaa.”

Ajatustenluvun savuverhon takana The Mindin suurin ansio on sen kyky hyödyntää aikaa mekaniikkana. Ja tästä peliä tulee ylistää.

Hassut perhepelit Igloo Pop (2003) ja Hotel Mystery (Mord im Arosa, 2010) hyödyntävät lautapeleissä onnistuneesti kuuloaistia ja huhujen mukaan Dr. Shark (2011) pelaajien sormenpäiden tuntoaistia. The Mind menee samaan häröpelien kategoriaan erikoisena yksilönä, jota muistellaan yhä vuosien päästä, tai ainakin siihen asti, kunnes joku muu peli hyödyntää samaa innovaatiota viihdyttävämmin.

The Mind
Wolfgang Warsch, 2017
2–4 pelaajaa (käytännössä ei ylärajaa)
Harmiton korttipeli, jota pelaan mieluusti uudelleen yhden erän tasoilta 5–8, mutta täyspitkä 10-tason urakka on kerralla koettu.

2 thoughts on “The Mind – ajanlaskun uusi alku

  1. Säännöissähän lisäksi nimenomaan kielletään laskeminen: jos laskee sekunteja, rikkoo sääntöjen henkeä ja kirjainta vastaan. Mutta hauskaa on, kun ihan laskemattakin menee sopivasti synkassa ja kortit napsuvat kohdalleen.

    Pienet on ainekset, mutta kyllä tässä jotenkin silti poikkeuksellisen paljon on elämystä siihen nähden.

    1. Hyvä tarkennus. Sääntö itsessään taas on yhtä pätevä kuin kasinoiden kielto laskea kortteja.

      Kokemuksena The Mind on kyllä hämmentävä. Elämyksenä se muistuttaakin paljon Captain Sonarin paradoksia. Captain Sonar on huikea elämyspeli, vaikka pohjimmiltaan päämekaniikka on ikivanhan (ja yhtä turhauttavan) Laivanupotuksen uusinta.

Jätä kommentti